Pari viikkoa sitten kiipesin isosiskon kanssa lentokoneeseen ja liitelimme Madeiralle, Atlantin kelluvalle kukkaruukulle. Heti saaren lentokentällä huomasin, että ilman tuoksu on erilainen. Kukkaruukku tuoksui erilaiselta kuin kylmä luminen Suomi. Puolen tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme Funchaliin, Madeiran pääkaupunkiin.

Hotellimme oli Lidossa, kaupungin itäosassa. Moneen kertaan lisärakennetussa talossa jonkin aikaa eksyiltyämme löysimme vihdoin oman huoneemme. Näkymä kadun toiselle puolelle oli pikkuravintolavoittoinen. Yksi sisäänheittäjäkin oli jo asemissaan. Harmaanvihreän puun latvuksen tunnistin kirjoista traakkipuuksi.

Matkanjärjestäjä oli kutsunut meidät tervetuliaispäivälliselle läheiseen ravintolaan. Matkalla sinne huomasimme heti miten koko kaupunki on pelkkää mäkeä joko ylös tai alas, tasaista paikkaa oli tuskin missään. Puuskuttaessamme mäkeä ylös näimme rinteen täynnä paikallista rikkaruohoa - köynnöskrassia! Tätä appiukkovainaa tapasi hartaasti kasvattaa ja suojata hallalta kotipihassaan kesäisin.

Ravintolassa tyrkättiin heti käteen lasillinen madeiraa sekä paikallista vähän lakritsilta maistuvaa tummaa kakkua. Oppaiden infon jälkeen tuotiin pöytään paikallista kalaa espadaa banaanilla höystettynä, sitten jäätelöä jälkiruuaksi ja sitten vielä kahvia ja likööriä... Kysyin siskolta että onhan meillä alamäki hotellille, onhan. Pyörimme mäkeä alas hotellille ja painuimme vattamme viereen maate.

Seuraavana aamuna oli puolipilvistä. Lähdimme kaupunkikierrokselle oppaan matkassa. Huomio kiinnittyi katukiveyksiin, joissa oli monenlaisia kuvioita. Sateella etenkin vaaleat kiveykset ovat liukkaita. Kuulemma eräs EU-rouva oli kerran liukastunut korkkareillaan näihin ja vaatinut sen jälkeen direktiiviä, ettei tämmöisiä saa olla EU:n alueella. Madeiralaiset olivat kuitenkin ilmoittaneet tyynesti, että ei pureta, nämä ovat meidän perinnettämme. Mitenkähän olisi vastaavasti käynyt Suomessa...

Madeira kuuluu Portugaliin. Monissa paikoissa näkyi portugalilaista sinivalkoista kaakelitaidetta, tässä talon ulkoseinässä.

Madeiran kaduilta löytyy myös laattoja, joihin on kaiverrettu kaikki Madeira-rallin voittaneet kuskit ja kartanlukijat. Näkyi siellä pari suomalaistakin nimeä, joku Henry ja Ari...

Keskuspuistossa kasvoi makkarapuu. Hedelmät eivät kuulemma kuitenkaan ole makkaran makuisia eikä oikein minkään muunkaan makuisia.

Bussi oppaineen vei meidät hurjan kapeita ja jyrkkiä teitä pitkin Monteen, kaupunginosaan, jossa sijaitsee Monten kirkko ja josta on hulppeat näkymät alas kaupunkiin. Paikallisessa kahvilassa juotiin sumpit ja hengähdystauon jälkeen lähdettiin taas ylöspäin, tällä kertaa jalan. Kirkkoon nousi jyrkät portaat, vaan niin nousi siskokin kipeän polvensa kanssa kiviportaat ylös. Kirkko oli katolilaiseen tapaan runsaasti koristeltu. Penkit oli jaettu erikoiseen tapaan loosheihin, joihin kyllä mahtui isompikin peppu.

Monten kirkon alapuolella on Trooppinen puutarha. Siellä käytävät kiemurtelevat ylös alas. Välillä näkyy taideteoksia puiden joukossa sekä muita puutarhakoristeita. Puistossa solisi myös puroja ja putouksia.

Kallat kasvavat Madeiralla ihan luonnonkukkina. Niihin törmäsikin vähän siellä sun täällä. Tässä ne ovat tunkeutuneet ylimääräisiksi kasveiksi hoidettuun puutarhaan.

Puiston näköalapaikasta huomasi, miten rinteillä asuessa tilaa on vähän. Parkkipaikaksi käy vaikka talon katto.

Isoja kukkivia puita näkyi joka suunnalla. Tämänkin puun latvus on ihan täynnä alppiruusun näköisiä kukkia. Myöhemmin kasvikirjasta sain selville, että se olikin alppiruusupuu.

Trooppisessa puutarhassa olimme laskeutuneet polkuja pitkin aina vaan alemmaksi ja alemmaksi. Siskon kipeän polven takia päätimme nousta takaisin portille golfauton näköisellä sähkötrollilla. Vaan puolimatkassa trollista loppui virta. Oli kuulemma ajellut koko päivän lataamatta. Ei auttanut muu kuin laskea mutkaista tietä takaisin talleille. Siellä kuski pyysi meidät omaan mersuunsa. Saksalaisella laatukyydillä sitä sitten lopulta päästiin ylös portille.

Portilta köpöttelimme kaapelihissiasemalle. Sillä laskeuduimme Montesta takaisin kaupungin keskustaan.

Kaapelihissistä oli hulppeat näkymät. Rinteet olivat täynnä asuintaloja, välissä oli jopa rivitalokin. Lähes joka talon pihassa oli ainakin yksi banaanipuu. Vaikka ei se mikään puu ole, ruohokasvihan tuo...

Keskustasta patikoimme hotellille Santa Catarinan puiston halki. Se oli täynnä upeita istutuksia ja outoja kukkia, jokuset tuttujakin ruukkukasveina. Strelitsia on Madeiran kansalliskukka. Vaan meinaavat vaihtaa sen johonkin toiseen, sillä se onkin jostain muualta kotoisin.

Käpypalmu on oikeastaan elävä fossiili. Kirjat kertovat, että se kasvoi maapallolla jo jura-kaudella.

Aikoinani koitin epätoivon vimmalla pitää opiskelupaikastani varastettua kiinanruusun alkua hengissä. Lopulta mokoma kuitenkin kupsahti. Arvatkaa ottiko päähän kun Funchalissa kiinaruusua pidetään aitakasvina. Pöh.

Illalla söimme päivälliseksi kalkkunavarrasta läheisessä ravintolassa. Ei huanoo.

Seuraavana aamuna lähdimme Funchalin keskustaan ja suuntasimme kauppahalliin. Kalaosastolla näin ensi kertaa minkä näköinen on espada, madeiralaisten lempikala. Tuo syvänmeren kala elää 900-1200 metrin syvyydessä meren pinnan alapuolella. Öisin ne nousevat 500 metrin syvyyteen ja silloin niitä pystytään pyytämään tarkoitukseen kehitetyillä pitkäsiimoilla. Paineen nopean vaihdoksen takia ne kuolevat pintaan tullessaan. Niissä ei ole suomuja, kalat nyljetään vähän niinkuin mateet. Valkoiset ovat jo nyljettyjä espadoita. Eivät ole kaksisen näköisiä, mutta siitä tehty ruoka on kyllä hyvää.

Kauppahallissa oli valtavat määrät kasviksia ja hedelmiä, kaikkia en edes tunnistanut. Ostimme kassillisen eri laatuisia passionhedelmiä ja annonaa ja banaaneja ja...

Kauppahallista jatkoimme matkaa koruommeltehtaaseen. Madeira on kuuluisa koruommeltöistään. Tehtaassa suunnitellaan mallit ja siirretään ne kankaalle. Naiset kylissä ja kaupungissa ompelevat työt valmiiksi käsin. Sen jälkeen ne pestään, tarkastetaan ja viimeistellään myyntikuntoon tehtaassa. Malleja on säilöttynä tehtaalla lukematon määrä.

Upeimmat työt ovat melkein pelkkää reikää täynnä.

Aidot käsintehdyt madeiralaisliinat saavat hologrammimerkin todisteeksi aitoudestaan. Hinnat ovat myös sen mukaiset. Omaan ruokapöytääni sopiva liina olisi maksanut tuhansia euroja. Sen vuoksi valitsin matkamuistoksi vain tämmöisen parikymmentä senttiä kanttiinsa olevan joulutähtiliinan. Hinta oli näin joulun jälkeen spesiaalprais, 18,50. Josko tuosta sitten jotain vielä kehittelisi...

Koruommeltehtaan yhteydessä olevan myymälän alakerrassa oli tarjolla portugalilaista keramiikkaa. Silmiini osui punainen ja valkoinen kattipari. Ajattelin, että punaisen ostan. Myyjä alkoi kuitenkin kertoa, että nämä katit ovat jo lopettaneen tehtaan viimeiset myynnissä olevat työt. Siskolikka alkoi sen kuultuaan tohottaa, että osta nyt ihmeessä molemmat. Niinpä he molemmat könöttävät nyt arvonsa tuntevina kirjahyllyni päällä.

Kaffeepaikkaa etsiessämme osuimme sopivasti katusoittajien konserttiin. Eikä ollut mikään huono pari, argentiinalainen tango soljui niin dramaattisesti kitaran kieliltä että. Niille piti oikein heittää vähän kilisevää kitaralaukkuun.

The Old Blandy Wine Lodge on paikka, mistä kannattaa mennä valitsemaan itselleen madeiraviiniä. Siellä saa maistella eri viinejä ja valita omansa sen mukaan. 8 eurolla maistoimme 10 vuotta vanhaa viiniä kuivasta makeaan. Molemmat lähtivät pois makean viinin pullo kainalossaan. Sen verran tuo herkku maksoi, ettei sitä ihan joka päivä maiskutella. Ties vaikka odottelisi vielä muutaman vuoden, siten sen arvo vain nousee...

Kaupungissa nenäni haisteli tämän tuosta myös käsityötarvikkeiden perään. Haa, löysin kangaskaupan! Siskolikka yritti estellä, mutta mitenkäs se minua pystyi pidättelemään kippeen polvensa kanssa. Sitä paitsi taisi olla itsekin aiheesta kiinnostunut. Mukaan lähti vahvaa puuvillakangasta, joka oli väritetty Madeiran kansallispuvun raidoin.

Illalla herkuteltiin tuorreesta tonnikalasta leikattujen ja paistettujen pihvien ynnä muiden herkkujen äärellä. Onneksi oli taas sen jälkeen alamäki...