Minulla oli ennen matkaa sellainen käsitys Pekingistä, että siellä ihmiset liikkuvat joukoittain polkupyörillä. Vaan pyörien käyttö on kuulemma kymmenen viime vuoden roimasti vähentynyt ja liikenne näyttää nykyisin tällaiselta:
Melkoisen autovaltaista siis. Ensimmäisen auton yksityisomistukseen sai hankituksi naispuolinen kananmunan tuottaja 19 vuotta sitten. Sen jälkeen autojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Meidän porukka kulki tarkoitukseen varatulla bussilla.
Pekingin kadut ovat täynnä piippauksia ja tuuttauksia, autoilijat toitottavat torvea tämän tuosta. Aluksi siinä ei tuntunut olevan mitään järkeä, mutta viikon aikana huomasi, että on siinä jotain. Esimerkiksi alkaessaan ohittaa autoilija tyyttäsi, samoin, mikäli joutui vaihtamaan kaistaa. Kiinalaiset eivät halua menettää kasvojaan ja sen takia he eivät suuttuessaan huuda ja räyhää. Suuttumuksen huomaa vain punastumisesta. Vaan liikenteessä pinna palaa kiinalaiseltakin, joten kyllä osa piippauksista johtui siitäkin. Autokanta oli melko uutta, varsinkin virkamiesten mustat autot olivat hienoja ja niitä kuljettajat pyyhkeilivät pölyistä tämän tuosta. Seassa oli niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin autoja, audit, volkkarit ja bemarit olivat tavanomaisia näkyjä. Tässä on hieno peli, jota porukkamme miehet nimittivät Uudeksi Punalipuksi.
Virallisesta liikenteestä pisti silmääni vihreät China Postin autot. Näytti posti kulkevan.
Omintakeisia kulkupelejäkin löytyi. Tässä kapean kapea mopoauto on menossa tien yli isojen autojen joukossa. Muutenkin polkupyöräilijät ja sähkömopot puikkelehtelivat vaarallisen näköisesti autojen lomassa.
Erikoisia kuormiakin nähtiin. Tuli mieleen, että eikö mitään määräyksiä kuorman painosta ollut olemassa…
…ainakin sen ulkomitoista olisi voinut olla…
…jalankulkijoillakin näkyi välillä merkillistä kannettavaa. Kovin olivat kiiruisia, olivatkohan ihan laillisella konstilla rakennustarpeensa haalineet.
Risteyskäyttäytyminen oli mielenkiintoista seurattavaa, varsinkin jos siinä ei ollut liikennevaloja. Joka autoilija tunki nokkaansa pikkuhiljaa hivuttamalla kohti määränpäätään ja säntilliseen suomalaiseen liikennekulttuuriin tottuneella oli jännäämistä kuka pääsee ensiksi risteyksestä läpi. Ja joka paikassa oli oranssiraitaisia takseja. Sotku näytti välillä melkoiselta.
Tietullejakin maaseudulle mennessä nähtiin.
Kaupungissa taas yksi tie ei enää riittänyt, vaan teitä kulki jo monessa kerroksessa.
Kaikki kunnia bussimme kuski-Matille. Tyynen rauhallisesti hän ohjasi aina automme määränpäähän, eikä tainnut piippiä käyttää kuin kerran koko viikon aikana.
Meillä yleisiä ambulansseja ei muuten näkynyt kuin kaksi koko viikon aikana. Saattoi olla sama auto. Opas kertoi, että ambulanssiriksoja on olemassa. Niissä peräkärryosaan on laitettu olkipaalit, joiden päälle sairas pannaan maate ja sitten körötellään kohti hospitaalia. Ei sovi olla kovin kiiruinen hätä...
Kommentit