Tie Kuusamon ja Kemijärven välillä on pitkä ja tylsä. Tuntui mukavalta, kun Kemijärveä ennen vaihtelua toi edes Suomutunturin profiili. Kemijärven läpi ajelimme hissun kissun isompaa meteliä pitämättä, siellä kun on ihmisillä nykyään muitakin murheita kuin turistien elämöinti. Matkalla Pelkosenniemelle ylitimme Lapin ja Lannan rajan. Pelkosenniemellä yhtyvät Kitinen ja Luiro Kemijokeen, vettä näkyi siis runsain mitoin. Pyhätunturilla emme poikenneet, siellä kun on tullut käytyä jo aiemmin.

 

Sodankylään pysähdyimme pidemmäksi aikaa. Ruokailun lisäksi tutustuimme Andreas Alarieston näyttelyyn. Kiinnostavat naivistiset maalaukset kertovat taiteilijan lapsuudessa vietetystä saamelaiselämästä. Esitteeseen oli vanhalla murteella painettu Alarieston omat kertomukset töistään. Elämyksellinen näyttely.

 

Lähellä oli myös Sodankylän vanha kirkko, rakennettu 1600-luvulla. Sen katolla oli jännät koristepylväät, joiden tarkoitusta ei nuori opas osannut sanoa. Kun astuimme kirkkoon sisään, opas näytti juuri taskulampulla alttarin edessä olevien lattialankkujen väliin. Vieressä ollut pikkutyttö katsoi sinne ja hänen silmänsä suureni: "On se siellä." Opas kertoi, että jonkun entisen papin vaimo on haudattu kirkon lattian alle ja hänen muumionsa näkyy lattialankkujen raosta. Taisivat kummitusjutut pyöriä tovin tytön päässä.

 

1715887.jpg

 

Seuraava pysähdys oli Tankavaarassa. Tutustuimme Koilliskairan luontokeskukseen, jossa kerrottiin alueen luonnon erityispiirteistä. Jatkoimme Kultakylään. Siellä sääsket hyökkäsivät taas kimppuumme ja peruutimme äkkiä takaisin autoon. Kaadettuamme Offia taas niskaan uskaltauduimme takaisin ulkoilmaan. Tankavaaran kultakylässä on mahdollisuus kokeilla kullanhuuhdontaa, mutta emme uskoneet siitä rikastuvamme, joten tyydyimme vaan katselemaan. Kultamuseo oli kiinnostava. Alueelle oli tuotu myös kultakuumetta Lännen mailta, mm. pullotalo on kopiota sieltä. Tämä talo oli kuitenkin rakennettu tietty Lapin Kulta –pulloista, nurkissa oli samanmerkkiset korkit.

 

1715889.jpg

 

Piti yöpyäkin Tankavaarassa, mutta sen pihaleirintä oli vähän ankean näköinen, joten jatkoimme Saariselän Nesteelle matkaparkkiin. Seuraavana aamuna Palasimme vähän takaisin päin Kiilopään tunturikeskukseen. Hyttysiä ei ollut niin paljon kuin ennen, mutta varmuuden vuoksi tuli taas lotrattua karkotteen kanssa. Tunturikeskukselta lähti polku Kiilopään laelle, siis sitä seuraamaan. Jatkuva ylösnousu on raskasta ja Siippa antoi periksi puurajalla. Jatkoin yksin laelle asti aika usein huilaten. Sieltä oli loistavat näkymät, mutta tuuli oli sitä luokkaa, ettei tehnyt mieli pidempään viihtyä. Siellä eivät kyllä hyttysetkään viihtyneet. Niinhän se on, että huipulla tulee...

 

1715890.jpg

 

Kiipeilijät ovat ilmeisesti päättäneet nostaa Kiilopään korkeutta kiviä kasaamalla, vein siis omani sinne minäkin.

 

1715891.jpg

 

Alastulo on kevyempää kuin ylösnousu, joten maltoin ottaa kuvia tunturikukista. Kurjenkanerva hehkui aurinkoisella rinteellä.

 

1715892.jpg

 

Sielikkö oli vasta aloittamassa kukintaansa. Molemmat ovat matalia kasveja, ne viihtyvät korkeallakin, missä puita ei enää näy.

 

1715895.jpg

 

Jatkaessamme matkaa kiersimme Saariselän pääkadun kautta. Siellä on teiden täysremontti päällänsä. Ivalossa syötiin poronkäristystä, nam. Inarissa leiriydyttiin Uruniemen leirintäalueelle ja otettiin fillarit taas esiin. Keskustaan tullessa poikkesimme kirkkoon. Se on minulle entuudestaan tuttu, sillä olen ollut siellä jopa töissä. 17-kesäisenä vietin Inarissa vanhempieni kanssa kuukauden. Isäni, musiikkimiehiä kun oli, toimi silloin Inarin kirkon kanttorina kesähommakseen. Yhtenä viikonloppuna Inarissa järjestettiin valtakunnalliset maatalousnaisten päivät ja kirkkoon tarvittiin lisäväkeä opashommiin. Minut värvättiin toimeen ja opettelin polottamaan tarinaa kirkon historiasta. En enää kauheasti aiheesta muista, mutta alttaritaulun nähdessäni alkoi tulla muistumia sen tarinasta. Taulu nimittäin hävisi Lapin sodan melskeissä ja oltiin varmoja, että se oli palanut kirkon mukana. Sodan jälkeen kangas kuitenkin löytyi kuin ihmeen kaupalla käärössä ja huonokuntoisena jostakin muussa pitäjässä sijaitsevasta maakuopasta, johon oli kätketty muitakin esineitä. Taulu restauroitiin ja nyt se on paikallaan uudessa kirkossa. Uuden kirkon rakentamiseen on varat saatu lahjoituksena USA:sta.

 

1715896.jpg

 

Pielpajärven erämaakirkolle teki vähän mieli patikoida, siellä olin käynyt pari kertaa silloin aikoinaan. Suunnitelmat muuttuivat, kun näin sisäkuvan kirkosta. Kirkko oli menty maalaamaan valkoiseksi sisältä! Se ei ollutkaan enää viehkeä vanhan puun värinen erämaakirkko, joksi sen muistin. Ei kannattanut mennä, viehätys oli poissa. Sen sijaan fillaroin tohkeissani, Siipan yrittäessä pysyä perässä, toiselle puolelle kylää etsimään koulurakennuksia ja sen vieressä sijaitsevia rivitaloja. Niissä olin asunut tuolloin vanhempieni kanssa. Karttaa ei ollut, mutta muistin, että rivitalot olivat Juutuanjoen rannalla. Ensin löytyi koulu, joka nykyään kulkee nimellä Inarin yläaste. Sen takaa löytyi kaksi rivitaloa, jossa lähempänä jokea sijaitsevassa vietin Lapin kuukauteni. Rivitalot olivat remontoitu hiljattain, enää ei näkynyt 70-luvun ankeita värejä. Teki mieli mennä rannan puolelta katsomaan, mutta eihän semmoinen sovi, toisten pihaan tunkeminen. Joen kohinan tunnistin. Aika kiva elämys löytää vanhat paikat uudelleen. Kuvaa en ottanut, koska omistajan lupaa ei ollut.

 

Ylitimme Juutuanjoen ja menimme Siidaan, paikalliseen museoon. Siellä tuli tutkittua ne pakolliset puulusikat, tai oikeammin tällä kertaa luulusikat. Saamelaiset käsityöt ovat upeita, erityisesti kuvioidut luutyöt. Kun naimisiinmenosta on sovittu, kunnon saamelaissulhanen tekee morsiamelleen arkun, joka sisältää aarteita, esim. korut ja vihkisilkin. Kyllä minäkin tuommoisen arkun voisin ottaa…

 

1715897.jpg

 

Siidassa oli myös ulkomuseo, jossa esiteltiin saamelaisten  pysyvämpiä asuinpaikkoja. Asuinrakennuksissa oli joka huoneessa avonainen suorahorminen takka. Niissä siis piti pitää koko ajan valkeaa, jos mieli pysyä lämpimänä.

 

1715899.jpg

 

Jotain kummaa oli tapahtunut Empussa, kun menimme nukkumaan. Parin tunnin päästä Siippa heräsi ja alkoi läiskiä. Aseekseen kaappasi keittiöpyyhkeen ja huiski sillä puolelta toiselle, välillä pyyhki sillä seiniä. Sammutti valot ja sytytti taas hetken päästä uudelleen ja jatkoi läiskimistä. Kuulemma hyttyset inisivät. Tarjosin korvatulppia, mutta ei huolinut. Keittiöpyyhe heilui ja läiskintä jatkui. Itse en jaksanut niin paljon vaivaa nähdä, vaan läpsäisin tämän tuosta itseäni, milloin poskelle, milloin korvalle, sen mukaan mistä eniten ininää kuului. Aamulla katselin peilistä itseäni, ei mustelmia näkynyt, mutta kummasti posket hehkuivat. Isännän taistelun jäljet olivat paljon kunnioitettavammat: verinen keittiöpyyhe ja lakana sekä lättejä ympäri makuusoppea. Kuulemma ainakin 30 hyttystä sai loppunsa, mutta mies on sentään vielä hengissä, vaikka tappelun tuoksinassa meni yli 2 tuntia parasta nukkuma-aikaa.

 

Aamulla lähdimme kohti Utsjokea. Matkan varrella ei kummempaa näkynyt. Lapissa siirtymämatkat ovat pitkiä, eikä niiden varrella paljon matalaa koivikkoa ja suota ihmeempää näy. Siellä täällä pilkistää järvi tai joki. Utsjoella kirkkotupien kohdalla sentään oli aika kivan näköistä.

 

1715903.jpg

 

Utsjoella käännyimme Nuorgamiin päin. Nyt tien vieressä oli näkemistä. Mahtava Tenojoki.

 

1715904.jpg

 

Sen varrelle oli leiriytynyt lukemattomia kalastajia. Joella näkyi paatteja, joissa oli soutaja ja kylmissään värjöttelevä virvelinpitäjä. Ja maksaja oli vielä tuo värjöttelevä. Myös rannalta moni koitti kalaa koukkuun saada.

 

1715905.jpg

 

Nyt tiesin, mikä Lappiin vetää, ainakin kalamiehiä. Lappihan on täynnä jokia ja koskia, joissa on mukavaa kiristellä siimoja. Luulisi sieltä nousevan vaikka kuinka paljon kalaa. Siitä muistui mieleeni isäni tarina siitä, miten hän kerran lähti kaverinsa Paavon kanssa kahdestaan Lappiin perunasäkki mukanaan. Miehet päättivät, että kun päästään Lapin puolelle, niin syödään pelkästään itse pyytämää kalaa, kaupoissa ei sitten käydä lihaa ostamassa. Parin päivän päästä miehet lähestulkoon nälästä parkuen syöksyivät lähimmän maalikylän kauppaan ostamaan Hamppariväärää. Joopajoo, aina eivät siimat kiristy ;)

 

Tenojoen yllä näin ylväästi leijailevan suuren siipiniekan. Haukka se ei mielestäni ollut, suurempi se oli. Jestas, taisin nähdä kotkan?!

Nuorgamissa poikettiin paikalliseen baariin. Paikka oli hyvin kantrihenkinen, sisustus kelopuusta, hämärää, kovaäänisestä kuului Kari Tapion laulu. Ruoka oli silti koko reissun parasta, uunissa haudutettua turskaa ja kermaperunoita.

 

Lounaan jälkeen poistuimme EU:n alueelta.