Blogia perustaessani suunnittelin kirjoittavani myös lukemistani opuksista. Monta kirjaa on luettu sitten viime helmikuun, mutta pahemmin ei ole juttuja niistä syntynyt. Uutena vuotena en tehnyt yhtään uuden vuoden lupausta. Paitsi, että lupasin itselleni aloittaa myös Kirjat-kategorian käytön. Mitään suuren luokan kirja-arvosteluja nämä eivät tule olemaan, mutta kerronpahan omat aatokseni niistä kumminkin. Siispä…

 

Siitä lähtien, kun sain ensi kerran käteeni kirjan ”Pulu uis”, Heli Laaksonen on ollut lempirunoilijani. Hän on kunnostautunut myös muunlaisena tarinaniskijänä. Viimeksi luin näytelmän ”Lukkosulaa ja lumpeenkukkia”.

Kyseessä on hapankomedia Skytölän veljesten kytkykaupasta. Kaupasta löytyy ”sillei, tillei, grillei, pillei, rillei ja silmäklasinpuhristusainet. Kyljyslaaris betoniporssai, porakone samal hyllyl kiiltokuvien kans.” Varsin mielenkiintoinen kauppa siis, samoin kauppiaat ja asiakkaansa. Länsisuomalaiselle Helin käyttämä murre on tuttua, vaikkakin oma murteeni on pohjoissatakuntalaisena pikkasen pirempää. Laaksosen kommentti esikoisnäytelmästään pitää paikkansa: ”Täsä näytelmäs ei juara viina eikä olla ilkitemulkite. Kukka ei myäskä kettä lyä – vaik syyt olis ja miäl tekis.” Silti teksti on hulvattoman hauskaa. En ole käynyt katsomassa teatterissa kyseistä näytelmää, mutta kun tietää keiden tulkittavaksi se on annettu, on helppoa kuvitella lennokasta keskustelua. Teksti on täynnä kirjallisia ja ajankohtaisia oivalluksia. Hyvälle tuulelle kirjasta tulee.

 

Joulupukki tuntee hyvin viehtymykseni pohjalaisuuteen sekä Lauri Tähkän ja Elonkerjuun fanittamiseen. Koskaan en ole heitä livenä nähnyt. Innostus ei ole virinnyt niin polttavaksi, että siihen olisi tullut tarvetta. Kuitenkin mielestäni muihin suomirokin ikoneihin verrattuna heidän laulunsa ovat iloisia ja mielialaa nostavia, aidon pohojalaasia. Viime vuonna ilmestyi Heli Laaksosen kirjoittama kirja Elonkerjuusta, ”Ilo joka elättelöö”. Sen pukki oli pakannut lahjaani.

Kirja ”ei oo elämänkerta, ne tuloo kaikilta erikseen, jos vaan yli yhyreksänkymppisiksi eletähän, eikä mikään tyhjentävä kertomus viisikon seikkailuista, vaan pikemminkin täyrentävä nire Elonkerjuun jäsenistä ja orkesterimme reiteistä kivikkoosessa musiikkimeressä. Onhan meiltä karissu vauvanlihat poskilta, tarinoota riittää.” Hauskoja tarinoita viisikon kommelluksista yhdessä ja erikseen kirja onkin täynnä. Aikaansaapaa sakkia tuntuvat olevan. Jokaisesta yhtyeen jäsenestä löytyy myös henkilökuva, jossa ei kuitenkaan ihan kaikkea ole kerrottu. Valokuvia kirjassa piisaa, niistä välittyy bändin energisyys ja loistokkuus liveyhtyeenä. Ihan alkoi tehdä mieli keikalle.

Miksi sitten juuri Heli Laaksonen teki heistä kirjan? Suomen kieltä ja murteita yliopistossa tutkineena maisterisihmisenä hän on fanittanut Elonkerjuuta jo vuosia. Kirjan hengettäreksi hän tarjoutui kuulemma ”pelkästä airosta innostuksesta”. Kovakantinen, yli 200-sivuinen, kohtuullisen kookas kirja herättää kunnioitusta, mutta teksti on niin sujuvaa, että ainakin minä ahmaisin kirjan joululomalla parissa päivässä. Bändin kehitys kansanrunoutta ja rokkia yhdistäväksi suuren kansan innostajaksi kerrotaan sopivasti nielaistavissa pätkissä. Mieltä parantava kirja tämäkin, teemalla ”Eikä meitä surulla ruakita, se on ilo joka elättelöö!”