Blogijuttujen kirjoittaminen on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan viime viikkoina. Syyn voin ihan rehellisesti laskea sukulaisten niskaan. Isäni suku nimittäin pitää sukutapaamisen ensi viikonloppuna ja minutkin on värvätty sinne hommiin. Päällimmäisenä on ollut kuvien kanssa räplääminen, jotain esitystä niistä pitäisi väsätä.

Ravasin muutamana päivänä ottamassa lapsuuden kotimaisemistani kyläesittelyyn sopivia kuvia. Vanhan aitan kuva kuuluu niihin. Aitta on rakennettu joskus 1700-luvulla ja sijaitsi ennen sukutaloni pihapiirissä. Kun isäni osti veljeltään päätalosta lohkaistun tilan, tämä aitta siirrettiin sinne. Siinä se on nököttänyt pihatien varressa niin kauan kuin muistan. Välillä on perustuksia paranneltu. Pikkulapsena aitan ympärillä oleva kuusimetsikkö oli elämäni ensimmäisiä suuria seikkailupaikkoja. Suurten kuusten alaoksien alla oli hieno piilopaikka, niin kauan kuin sinne mahduin. Metsikössä puhkesivat kukkaan joka vuosi metsäorvokit, oravanmarjat, metsätähdet ja kielot. Kiinnostavin kasveista oli kuitenkin sudenmarja. Äiti oli sanonut, että se on myrkyllinen, ehkä se juuri veti puoleensa. Sen säännöllinen nelilehtinen muoto ihmetytti. Hedelmän muodostumista vihreästä vaatimattomasta kukasta sysimustaksi marjaksi seurasin monena kesänä.

Nyt suuret kuuset on kaadettu ja metsikkö on toisen näköinen kuin lapsuudessani. Aluksi kuusien katoaminen otti silmään pahastikin. Nyt uuteen näkymään on jo tottunut. Maa on yhtä vehmas kuin ennenkin, näin syksyllä se ei vain ole parhaimmillaan.

Aitassa on säilytetty tarvekaluja ja viljaa. Aktiivisen maatalouden väistyttyä isä keräsi sinne kotimuseota, perheen muistorikkaita, mutta ei välttämättä rahallisesti arvokkaita esineitä. Isän kuoleman jälkeen jokainen lapsista sai valita museosta yhden esineen itselleen, loput jätettiin velipojalle, joka otti kotitalon vapaa-ajan asunnokseen. Minä otin sieltä....jaa, mutta siitä joskus toiste ;)