Keskiviikkona lähdimme bussilla saarikierrokselle. Ison turistibussin kuskina oli hento pieni nuori nainen, Fatima. Opas kertoi, että bussimme on saaren uusin. Kuskien joukossa tehtiin oikein testi, kuka sitä saa ajaa. Fatima löi laudalta kaikki mieskuskit. Melkoisen taitavasti hän kääntelikin rattia tiukoissa mutkissa ja kapeilla vuoristoteillä. Oppaan mukaan ajaa jouhevasti myös isoa moottoripyörää ja täysperävaunullista rekkaa. Madeiran liikennesääntöihin muuten kuuluu, että tiukassa paikassa pienempi väistää isompaa. Viikon aikana näimme monta kertaa, miten vuokra-autolla ajelevat turistit joutuivat hankaliin paikkoihin ylä- tai alamäissä. Yhtään ei tehnyt mieli vuokrata autoa, vaikka semmostakin olin koto-Suomessa suunnitellut.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Ribeira Brava, kaupunki joka koki melkoisia tuhoja viime vuoden helmikuun mutavyöryissä. Kuvassa näkyvän kävelysillan kohdalla oli ennen ollut vahva autojen mentävä betonisilta. Nyt siitä oli vain muisto jäljellä, mutavyöry vei sen kaiken mennessään. Auttaakseen kaupunkilaisia jälleenrakennuksessa turistibussit ovat alkaneet pysähtyä täällä. Niinpä sitten kävimme kirkossa pudottamassa muutaman killingin lippaaseen ja hiljentymässä. Aikaa oli myös pieneen shoppailukierrokseen ja kahvilla käyntiin.

Ribeira Bravasta noustiin mutkallisia vuoristoteitä vedenjakajalle 1007 metriin merenpinnan yläpuolelle Ecumeadaan. Pilvet lonkottivat vuoren huippujen yllä.

Siellä kävi melkoinen tuuli ja lämpöä oli 8 astetta. Hyrrrrr. Koko autollinen turisteja tunki itsensä kioskiin tuulensuojaan. Paikallinen sokeriruokoviinasta, sirtuunasta ja hunajasta koostuva paukku poncha teki kauppansa, samoin madeiralaiset pipot ja imeskeltävät karkit. Piposta kerrottiin, että kun miehet ovat keskenään, he pitävät korvaläppiä ylhäällä. Kun he palaavat kotiin, korvaläpät laitetaan alas, ettei vaimon motkotus myöhään menneestä illasta kuuluisi niin hyvin. Lämmin pipo on, kolminkertaisesta langasta kudottu, mutta äänieristys ei kyllä vastaa tarinaa.

Ecumeadasta laskeuduttiin saaren pohjoisrannikolle. Vanhat tiet ovat kovin mutkallisia ja kapeita. Nykyisillä busseilla siellä ei kovin helppoa ole ajaa. Niinpä EU-rahoilla on rakennettu uusia teitä ja tunneleita. Kuvassa mielenkiintoinen pätkä vanhaa tietä. Taas olin tyytyväinen kun ei tullut vuokrattua sitä autoa.

Yhdellä näköalapaikalla kallojen lisäksi kukki neidonkieli.

Pohjoisrannikolla Porto Monizissa lounastimme ja ihailimme tyrskyjä. Tuonne ei oikein tehnyt mieli uimaan.

Läheisessä kylässä poikkesimme kirkon taakse pieneen kotieläinpuistoon. Kirkon vieressä kasvoi juuri kukassa oleva kameliapuu. Kukka on ihan ruusun näköinen.

Kotieläinpuiston pässi vaikutti siltä, ettei tässä sitten tämän lähempää tuttavuutta tehdä.

Kuljimme länsiosan ylängön poikki, jossa nautakarja laiduntaa vapaana. Laskeuduimme länsirannikolle Prazeresiin, jossa osa matkalaisista kulki terapiapolkua. Paikalle oli jyrkkä alamäki pysäköintialueelta, joten siskolikan polven takia jäimme bussin lähettyville katselemaan maisemia. Missä meri loppuu ja taivas alkaa...

Paluumatkalla poikkesimme Cabo Giraon näköalapaikalle, jossa on maailman korkein jyrkkä seinämä suoraan mereen, 580 m mpy. On tuosta joku pudotellut itsensä liitovarjollakin. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli...

Olimme syöneet tukevasti matkalla, joten päivälliseksi söimme parvekkeella hedelmiä, joita olimme edellispäivänä hankkineet kauppahallista. Tähteistä saa tehtyä performanssitaidetta...

Kotieläinpuiston lampaita katsellessani mieleeni juolahti paikallisten villalankojen olemassaolo. Opas kertoi, että saarella on kyllä yksi kehräämö, mutta se on lopettamassa toimintaansa lampaiden vähyyden takia. Sitten hän antoi meille menovinkkejä paikallisiin käsityöliikkeisiin. Siispä ne olivat kohteenamme torstaiaamuna. Suomessakin nähtyä Rosarios4-merkkisiä lankoja myytiin molemmissa kaupoissa. Toisesta sain lankaa josta paikalliset pipot kudotaan. Myyjän mukaan lanka on kehrätty Portugalissa. Näistä langoista on suunnitteilla jotain muuta kuin madeiralaispipoja. Pehmeää, ei kutita ja n. 7 veikan paksuista.

Puolen päivän jälkeen lähdimme jeeppisafarille tämmöisellä pelillä. Onneksi kuski kuului kauppaan mukaan. Välillä kyllä hirvitti, kun hän selitti toisella kädellään, katseli meitä takapenkkiläisiä eikä yhtään eteenpäin.

Tiukoissa paikoissa Migel-opas kyllä sitten kääntyi katselemaan eteenpäin ja piti molemmat kädet ratissa. Reuna-aidan porrastuksesta näkee, miten jyrkkää mäkeä nousimme ylös. Huh sentään. Kaiken lisäksi Migel vielä pelleili, että auto muka pysähtyy keskellä mäkeä ja muuta konstailua.Nauroi meidän ähinällemme takapenkillä. Höh.

Välillä pysähdyimme paikalle, jossa kapean tien molemmin puolin oli jyrkät pudotukset laaksoon. Kovin lähelle reunaa ei tehnyt mieli, tämäkin kuva on otettu pitkällä käsivarrella.

Portelan näköalapaikka on 670 m mpy. Sieltä on upea näköala Porto da Cruzin kylään ja Kotkankalliolle. Madeiralla ei kylläkään ole kotkia, vain joitakin haukkoja.

 

Vähän joka paikassa ylempänä kasvoi piikkihernettä. Kaunis katsella kukkivana, mutta on kyllä jonkin sortin riesa, vähän niin kuin paju meillä.

Portelan lähellä oli myös taukopaikka, josta sai ostaa kahvia ja ponchaa. Ponchaa myydään valmiina sekoituksena pullotettuna, mutta tällä kertaa se oli tehty aidoista aineista. Parempaa oli kuin pullotettu, vaan sen verran vahvaa, ettei parantunut paljon ottaa, taikka muuten olisi mennyt jalat alta.

Matkalla pysähdyimme tämän tuosta kauniille paikoille. Kukkia tuli tietty kuvattua. Tässä kevätkukka ageratina, jota oli paljon tien varsilla.

Myös akaasia eli mimosa levitti tuoksuaan. Akaasioita kasvaa saarella useita eri lajikkeita. Tämä on luullakseni Mearnsinakaasia.

Itärannikolla Machinon kaupungin lähellä nousimme näköalapaikalle, joka oli 320 m mpy. Näkymä kaupungin rannalle ja Madeiran lentokentälle.

Paikalla pyöri myös muutamia katteja. Tässä yksi kurkkii puskien joukosta.

Loppumatkasta huomasimme, ettei enää pelottanut jyrkät mäet yhtään. Näin äkkiä niihin tottuu, muutamassa tunnissa.

Illalla menimme Madeiralaisiltaan. Siellä esiintyi tunnettu fadolaulaja Amalia ja kahden kitaristin säestyksellä. Toisella kitaristilla oli portugalilainen kitara, jossa on 12 kieltä.

Myös paikallista kansantanssia meille esitettiin. Kansantanssiryhmän soittajilla oli mielenkiintoinen soitin, keskellä näkyvä koristeellisen kepin päässä olevat kastanjetit, jotka pärähtivät yhtä aikaa narusta vedettäessä. Pysyivät tanssijat hyvin tahdissa.

Pääruokana oli avotulella paistetut lihavartaat espatadat, jotka vielä kuumina tuotiin pöytään telineisiin ja valutettiin voipaperin avulla maustevoita vielä päälle. Melkoista herkkua.

Kun vihdoin taapersimme hotellihuoneeseen totesimme, että taitaa tulla melkoinen kurinpalautus ruokailuissa, kun kotiin pääsemme...