Viime perjantaina ehtoon edellä pääsimme vihdoin, moninaisten viivytysten jälkeen,  lähtemään syyslomareissulle kohti  Pohjois-Karjalaa. Ensimmäiseksi yöksi leiriydyimme Virroille. Poikkesimme ensin katsomaan kehuttua Vankkurimännikköä, mutta se oli niin täynnä porukkaa, että tämmöiset melkein korvessa asuvat karavaanarit katsoivat parhaaksi kääntyä pian pois. Onneksi lähellä sijaitsevalla Lakarin leirintäalueella oli tilaa ruhtinaallisesti ja rauhallista. Foylen sodan viimeistä osaa katsellessa välillä tipahteli vettä, sen jälkeen sateenkaari peilasi tyynestä järvenpinnasta.

 

Siippa huomasi lähellä rantaa vedessä lähdepaikan.

 

Aamulla jatkettiin matkaa. Taas mentiin vauhdilla Kuopion muikkukukkojen ohi, voivoi. Nilsiän jälkeen Siippa huomasi, että nafta alkaa tankista loppua, ei huomattu sitä aiemmin. Klups, pientä jännitystä oli ilmassa, riittääkö polttoaine Nurmekseen saakka. Riitti, mutta hilkulla oli. Tankatessa selvisi, että jäljellä oli vain 3,7 litraa, eikä dieselkone tykkää hyvää, jos ihan tyhjäksi menee…

 

Lieksasta hankimme ruokavarastot täyteen sapuskaa ja suuntasimme Ruunaan retkeilyalueelle, keskelle metsää, lähelle Venäjän rajaa. Ruunaa on kuuluisa koskistaan ja sen takia tietty kalamiesten ja koskenlaskijoiden  paratiisi. Suvantopaikkojakin silti löytyy, tiedä sitten miksi jonkun lapikkaat olivat jääneet rantaan…

 

Neitikoski sijaitsee ihan retkeilykeskuksen tuntumassa. ja sieltä pääsee pyörätuolilla kulkijakin kalastamaan sitä varten rakennetuille laitureille. Muutenkin joka niemen nokassa heitteli siimaansa kalastaja-eemeli. Tälle kalastajalle eivät laiturit eivätkä niemet riittäneet, vaan kaikki on pantu peliin ja kahlattu lähikontaktiin.

 

Neitikoski muodostuu monesta eri kokoisesta koskesta, suurimmassa niistä koskenlaskijat pyörivät välillä pää vedenpinnan alapuolellakin. Kanootit olivat omituisen mallisia, lyhyitä ja pikkunokkaisia. En olisi mokomalla pesofatilla lähtenyt yhtään minkään liikenteeseen, koskesta nyt puhumattakaan.

 

Sunnuntaiaamuna fillaroimme melkoisen mäkistä tietä Ruunaan Luontotalolle. Yhdessä alamäessä Siippa sai huippunopeudeksi 54,3 km/h. Minä käytin jarruja. Luontotalolla katselimme näyttelyt ja filmit. Toisella puolen tietä Ruunaan tuvalla nautimme munkkikaffeet. Siellä myytiin hienoja huovutustauluja, mutta en ilennyt niitä kuvata, kun ei ollut tekijän lupaa. Takaisin tullessa tuo nopea mäki olikin sitten varsinainen tappomäki. Ei löytynyt riittävän pientä vaihdetta sen ylös ajamiseen, talutettava oli polkumasiina huipulle. Selvisimme kuitenkin hengissä perille.

 

Viikonloppukalastajat näyttivät jo kasaavan kamppeitaan ja häipyvän maalikyliin. Meillä ei ollut minnekään kiire. Vaikkei mikään himokalastaja olekaan, täytyihän tämmöisessä paikassa Siipan kalaonneaan koittaa. Siis kalastusluvat maksuun ja koskelle siimoja kiristelemään. Minä lupasin haavia heilutella ja kuvia suuresta kalansaaliista ottaa.

 

Vähän pitkäksi tahtoi aikani käydä ja siinä sivussa räpsin kuvia koskien keskellä olevista saarista. Vehmasta.

 

Villiruusukin kasvoi saarissa. Kiulukat punastelivat varsissa.

 

Pensas, jota en äkkiseltään tunnistanut.

 

Kalliossa näkyi kuvioita, joita voisi luulla vaikka tarkoituksella tehdyiksi.

 

Nummitattia kasvoi joka puolella. Ei vain ole niitä parhaita sieniä, sitkeäksi moittivat.

 

Puolukkaa oli paljon. Vesi herahti kielelle.

 

Lienevätkö nuo herkut pienessä saaressa asuvan dinosauruksen muonaa? Oli hämätäkseen jähmettynyt juurakon näköiseksi…

 

Sitä kalaa ei sitten tullut. Onneksi oli sentään huomattu ostaa kaupasta muonaa ;)