Maanantaiaamuna vedimme vaelluspatiinit jalkaan ja lähdimme polkua etsiskelemään. Hyvä polku löytyikin kolmen tien risteyksestä. Aikamme sitä kuljettuamme ilmestyi tien viereen kyltti ”Yksityisalue, Privat”. Mitä ihmettä, ei täällä pitänyt mitään privaattia olla. Emme uskoneet vaan jatkoimme matkaa. Mutkan takaa tuli näkyviin talo. No voi sun, taisimme sittenkin valita väärän tien. Ei auttanut kuin kääntyä ja palata takaisin polkujen risteykseen. Uusi suunta vei meidät vihdoin Lieksanjoen rantakoivikkoon, joka oli auringonpaisteessa heleä kuin kevätmetsä.
Saavuttiin Haapavitjan sillalle. Jalkojen alla tyrskysi ja virtasi.
Tarkoitus oli tutkia enemmänkin yläjuoksun koskia, mutta eksyminen verotti aikaa ja voimia. Palasimme siis takaisin retkeilykeskukseen ja ruoanlaiton sekä syönnin jälkeen ajoimme alajuoksulle. Sieltä lähdimme kohti Siikakoskea. Joissakin koivuissa kasvoi sienirykelmiä, joita saattoi olla puussa korkeallakin.
Joki oli oikeastaan koko ajan pientä koskea. Siellä täällä oli tehty nuotiopaikkoja ja savustuspönttöjä kalastajia varten. Joku oli ilmeisesti saanut liikaakin kalaa, kun oli malttanut jättää osan syömättä.
Siikakoski vyöryi vastaan. Vesi vaihtoi paikkaa melkoista vauhtia.
Murrookoski laski Murroojärven vedet etelään. Tuohon virtaan ei tehnyt mieli uimaan. Mahtavan näköistä, vaahtoa, pärskyntää, kohinaa ja pauhua. Melkoinen elämys oli nähdä ja kuulla veden voimaa.
Illalla palasimme Lieksaan, kävimme kaupassa ja saunomassa uimahallissa. Paikallinen iäkäs rouva kyseli lauteilla Ruunaan marja- ja sienitilanteen. Yöksi ajoimme hieman etelänpään Patvinsuon kansallispuiston asuntovaunualueelle.
Aamulla vähän kylkiä kivisti edellispäivän koskenpartailla keikkumiset, mutta se ei hidastanut tahtia, kun lähdimme suolle pitkospuille. Karpalot olivat vielä vähän raakoja.
Siippa kummasteli, miksi suolla ja sen laidalla voi olla niin isoja kuolleita puita, eihän mäntyhonkapetäjä tykkää märästä maasta. Asia ei selvinnyt Patvinsuon nettisivuiltakaan.
Suoaukealla saa katsella kauas. Silmät lepäävät, mieli rauhoittuu.
Pitkospuut veivät eteenpäin. Puiston tunnuseläintä karhua emme nähneet, liekö meistä kiinnostunutkaan, kun metsässä puolukat kypsyivät.
Suomujärvellä oli oivallinen hiekkaranta. Vaan neljä astetta lämpötila ja kolea tuuli ei houkutellut rannalle loikoilemaan.
Siispä eteenpäin etsivän mieli. Empun nokka käännettiin kohti Ilomantsia ja Petkeljärven kansallispuistoa. Siellä maisemat olivat ihan toisenlaiset. Harjumuodostelmia, jotka alkavat Venäjän puolelta ja nousevat Koitereelle asti. Valkiajärvi loisti iltapäiväauringon paisteessa.
Petkeljärven tunnuseläin on kuikka. Huomasimme poikueen kaukaa. Uiskentelivat kaikessa rauhassa. Yhtäkkiä kuului varoitushuuto ”kuikuikui” ja plumps, koko sakki häipyi järven pinnan alle. Taisivat huomata meidät rannalla.
Harjupolku nousi välillä korkealle. Harjun rinteiden kasvillisuus erosi selvästi toisistaan. Aurinkoisella puolella kasvoi kasveja, jotka viihtyvät valossa, toisella puolella oli taas varjoisan paikan kasveja.
Polun varrella oli kolopuu. Jännä teelmys.
Metsäpalokin tekee omia taideteoksiaan. Tässä astelee Herra Hiili.
Yöksi ajoimme Joensuuhun, ihan joen suuhun yöksi. Aamulla ostin Joensuun torilta kaikkia mahdollisia eksoottisilta kuulostavia karjalaisia piirakoita kuten vatruskoita ja sultsinoita kotiin viemisiksi. Matkalla poikettiin Valamon luostarissa lounastamassa, siellä on aina hyvää ruokaa. Jyväskylässä poikkesimme Pandan tehtaanmyymälän pihaan. Avasin auton oven ja nuuh, makea karkin tuoksu täytti sieraimet! Ostimme silti sieltä tuliaisia vain vähän…
Kommentit