Terveiset Kurjenrahkan kansallispuistosta Varsinais-Suomesta. Kansallispuisto sijaitsee usean eri kunnan aluella, kartasta sen löytää Turun pohjoispuolelta, läheltä Ylänettä. Se on osaa isompaa Kuhankuonon retkeilyreitistöä. Parkkeerasimme automme perjantaina ehtoon edellä Kurjenpesän parkkipaikalle.

Aurinko paistoi keväiseen metsään värittäen sammalmättäät kirkkaan vihreiksi. Linnut lauloivat niin, että olivat pakahtua. Mainio keli tehdä pieni iltalenkki. Suuntasimme siis Karpalopolulle.

Polku seurasi suon laitaa, välillä liukkaissa lumisissa paikoissa ei erottanut missä pitkospuut ovat. Aurinkoisessa paikassa lumi oli sulanut ja pitkospuulla paistatteli päivää karvamato, jonka myöhemmän kirjallisuustutkimuksen perusteella nimesin ruostesiiven toukaksi.

Polun varrella seisoi myös Kuhankuonon rajakivi. Siitä pisteestä lähti kahdeksan eri kunnan rajaviivat. Ihan kaikissa en pystynyt yhtäaikaa seisomaan, vaan kyllä sentään neljässä. Kivi on pystytetty paikalle 1965 ja rajapiste sekä -viivat ovat Kuhankuonon retkeilyreitistön logossakin. 

Kurjenpesän luontotupa sijaitsee Savojärven rannalla. Järvi oli vielä jäässä, vaan jo tummunut, joten ei tehnyt mieli kokeilla kantavuutta. Rannalla tervalepät kukkivat ja lintujen soitto soi. Kurjenrahkan kurjetkin suorittivat ylilennon, kun tiirailimme järvenselälle laiturilta. Yritin saada niistä kuvaa, mutta lentävät otukset ovat minulle liian nopeita...

Lauantaiaamuna tihutteli vettä. Vaan ei olla sokerista. Ajoimme siis pikkutietä Pukkipalon parkkipaikalle. Sieltä lähti polku, jossa oli vähän enemmän korkeuseroja kuin eilisessä taipaleessa. Tämän tuosta kiipesimme kalliolle ja taas alas. Pallerojäkälää kasvoi kallioilla siellä täällä muun jäkälän seassa. Tuli mieleen Suodenniemen Pakkokiven lenkin maisemat.

Kun polku eteni kansallispuiston aluelle, metsä synkkeni. Välillä polun vieressä oli sellaista rytöä, että metsänhoitajan mieltä harmitti. Valtava määrä puita oli kuolemassa valon puutteeseen. Joissakin kohtia oli metsäojat tukittu "metsän ennallistamiseksi". Tarkoittaa myös sitä, että hyvässä kasvussa olevat puut tukehdutetaan liialliseen märkyyteen. No, tämä on kansallispuistoa. Onhan se toisaalta hyvä, että näytetään mitä tapahtuu, jos metsiä ei hoideta ollenkaan.

Lunta ei paljon polulla ollut, mutta kosteutta sitäkin enemmän. Pikkasen arvellutti lähteä pitkospolulle, jossa oli nilkkoihin asti vettä. Vaan takaisin ei ole pruukattu kääntyä, joten sinne vaan kahlaamaan. Onneksi vaelluskengät pitivät vettä.

Pukkipalon aarniometsässä oli paikoin 150 vuotta vanhoja puita. Sen reunamilla kasvoi myös jännä koivu, joka oli kietonut oksansa viereisen männyn ympärille. Muutenkin koivu muistutti pienempää versiota Tylypahkan Tällipajusta, joten tiedä häntä, onko tuo sitten männystä niin kivaa...

Takaniitunvuori oli yksi polun etapeista. Siellä oli näköalapaikka istuimineen ja pienen matkan päässä nuotiopaikkakin. Vettä vaan tuli taivaalta sen verran, ettemme viitsineet pysähtyä makkaraa käristämään. Jatkoimme matkaa rinnettä alas ja seuraavaa ylös. Jalat kyllä sanoivat, että olisi sitä voinut vähän huilatakin, mutta kosteissa vaatteissa se ei muuten houkutellut. Kuvien otossakin tulin kriittisemmäksi. Yllättävän helposti osasimme takaisin parkkipaikalle, vaikka matkalla muutama polun haara vähän mietityttikin.

Oli mukava saada autossa märät vaatteet pois ja lämmintä sapuskaa. Sitten pieni huilootauko ja ajo kotiin. Harvinainen reissu siinä mielessä, ettemme ajaneet tai patikoineet kertaakaan harhaan. Alkaa tuo karavaarinkin suuntavaisto kehittyä...